Author: Mewinda
Pairing: Remus/Sirius
Genre: Angst, songfic, slash
Summary: Uusi versio vanhasta novellistani, Sirius/Remus -muotoon muokattu. Olisi vielä kolmaskin versio, mutta se spoilaa Deathly Hallowsia, joten en laita sitä tänne. Välissä pätkiä Zen Cafén Todella kauniista. Huom: Spoilaa Harry Potter ja Feeniksin kilta -kirjaa.




Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran

Olet todella viisas, elät vain hetken verran

 

Seisoessaan lumen peittämällä haudalla Remus viimein ymmärsi.

Sinä hetkenä hän käsitti ensimmäistä kertaa, ettei Sirius tulisi enää koskaan takaisin.

Pimeä maailma oli vienyt ainoan tärkeän asian hänen elämästään.

Mikään ei enää merkinnyt mitään, kaikki oli turhaa,

musta, hyinen vesi velloi hänen sisällään.

 

Vaikka hän oli koko ajan tiennyt, ettei saisi pitää Siriusta kauaa lähellään,

että joutuisi luopumaan rakkaimmastaan pian.

Mutta hän sulki sen mielestään ja keskittyi vain rakastamaan.

Maailma on hirvittävän epäreilu, sen hän oli saanut kuulla moneen kertaan.

Ja vasta nyt hän pystyi todella käsittämään, mitä se tarkoitti.

 

Me pystyisimme toisillemme ihmeen tekemään,

jos sinä pystyt niin kuin minä pystyn näkemään

 

Hän ei ikinä, ikinä unohtaisi,

kuinka Sirius oli jotain niin uskomattoman kaunista tuona yönä vuosia sitten.

Silkkiset hiukset, hoikka vartalo, kosteat lanteet,

Toisen pojan pehmeät huulet hänen omillaan.

 

Mikään muu ei tuntunut miltään, mitään muuta ei ollut.

Vain he kaksi torjuvaa ulkomaailmaa vastaan

ja sanoinkuvaamaton hyvänolon tunne.

 

Kun hän näki ensimmäistä kertaa unta Siriuksesta

ja heräsi lakanat märkinä

hän häpesi itseään, pelkäsi.

Mutta hän tiesi sisimmässään, ettei se ole väärin.

Se on vain jotain käsittämättömän kaunista.

 

He olivat aina pitäneet toisistaan,

enemmänkin kuin vain ystävinä.

Oli vienyt niin kauan aikaa tunnustaa se,

vaikka kosketukset ja katseet vuosien varrella

eivät olleet jättäneet mitään arvailujen varaan.

 

Minä tarttuisin sinuun kysymättä, minä pelkäisi sinussa en olla

Minä tarttuisin sinuun kysymättä, minä pelkäisi sinussa en olla

 

Kummatkin olivat pohjimmiltaan samankaltaisia,

kaipasivat toisen hellää kosketusta.

Täyden kuun aikaan hän värisi, huulet sinersivät.

Sirius katsoi häntä ja hymyili.

 

Kietoi hänet lämpimään syleilyynsä, suojeli kaikelta.

Antoi takkinsa ja suudelman hänen sinisille huulilleen.

Antoi itsensä kokonaan hänen omistukseensa.

 

Oli niin kaunis, ja älykkäämpi kuin kukaan.

Todella, todella kaunis.

Ja nyt Siriusta ei enää ollut.
 

Niin hän itki, itki, ja kyyneleet kuolivat mustalle marmorille.

Mä rakastan rakastan rakastan rakastan rakastan Luna Lovegoodin näyttelijää.
Ja tykkään tykkään tykkään Bellatrix Lestrangen näyttelijästä.

Luna on vaan niin ihanaihanaihanasöpösuloinenhupsulunamainen.
Ja Bellatrix on niin khuuuuul, niidaiseimoor?

Mä haluun nähdä Dumbon, kun tajusin tossa yks päivä etten oo ikinä nähny sitä!
Mikä vääryys. Kai nyt jokaisen lapsen pitää Dumbo nähä? Varsinkin kun Henna kerto et Dumbo saa hallusinaatioita vaaleenpunasista norsuista. Siis se on nyt aivan ykkösenä leffalistassa! Mutta en ehdi varmaan kattomaan sitä ennenkun lähden riparille. Nyyh nyyh. Katon sitten sen jälkeen. Ai niin, sillon on Ankkarock. No sen jälkeen sitten.

PS: Löysin Sirre-Rempan uudestaan. En oo lukenut sitä piiitkään aikaan, ja nyt taas tajusin miten ihania Sirius/Remus -ficitkin voi olla. Siwwe-Wemppa aww äww.

PS 2: Luin Deathly Hallowsin tiistaina loppuun. Nyt on ikävä Pottereita, mutta ainahan ne voi lukea uudestaan. Itkinkin, se yksi sivu on aivan sellanen, hmm.. no koppurainen, kun siihen meni mun kyyneliä.

PS 3: Spoilaajat sais kaikki kuolla. Onneks en ite spoilaantunut.

PS 4: Miksköhän mä nyt yhtäkkiä tuun tänne vuodattaan lunabellatrixrakkauttani, kun näin sen leffan melkein pari viikkoo sitten? Tuli vaan joku äkillinen mielihalu julistaa kaikille rakkauttani. ("Kaikille" haha, kukas nyt tätäkin muka lukisi? :D)

Kiira istuu puiston penkillä isän sylissä ja parkuu. Polvessa on iso naarmu, josta vuotaa verta. Kiira on kaatunut pyörällä. Hän ajoi ensimmäistä kertaa ilman apupyöriä. "Isä, lupasit etten kaadu!" Kiira kiljuu. "Nyt mä kaaduin ja se on sun vika!" Isä lohduttaa pikku tyttöään. Hän pyyhkii Kiiran kyyneleet ja tarjoaa kirsikoita. "Ota tästä ja maista, niin tulet taas hyvälle tuulelle", isä vakuuttaa hymyillen. Kiira ojentaa kätensä ja laittaa punaisen marjan suuhunsa. "Hyi! Hirveen pahaa", Kiira puuskahtaa ja pyyhkii kirsikkakätensä isän valkoiseen paitaan. Isä ei suutu, hymyilee vain. Hän keinuttaa Kiiraa hiljaa sylissään ja Kiira painaa itkuiset kasvonsa isän paitaa vasten. Näin on hyvä olla, nuuhkia puiston vastaleikatun nurmen tuoksua ja katsoa, kun kaaliperhonen lehahtaa isän olkapäälle.

Kotona äiti näkee isän tahriintuneen paidan ja suuttuu. "Uusi paita, että sun kanssas Kiira!" äiti huokaa. Hän tukistaa Kiiraa kipeästi ja käskee tämän omaan huoneeseensa miettimään tekosiaan. Äidin otsa on rypyillä ja katse väsynyt. Kiira tottelee ja menee yläkertaan pää painuksissa. Hän lukitsee huoneensa oven ja päättää jäädä sinne loppuiäkseen. "Ehkä äiti tulee surulliseksi ja päästää mut pois sitten kun mä olen ainakin kakskyt", Kiira juttelee nallelleen ja painaa sitä nenästä. "Harmi ettet sä voi puhua."


~~

Nyt Kiira on jo iso tyttö, melkein kuusitoista vuotta. Hän osaa jo ajaa pyörällä kaatumatta ja kirsikat ovat hänen suurinta herkkuaan. Isä ja äiti ovat eronneet aika päiviä sitten, nykyään Kiira asuu äidin kanssa pienessä kaksiossa. Äiti ei anna hänen enää tavata isää ollenkaan. Kerran Kiira näki isän kaupungilla jonkun punapään kanssa ja vilkutti heille, mutta isä ei edes huomannut omaa tyttöään saati sitten vilkuttanut takaisin.

Kiira on tutussa puistossa jonottamassa jäätelökioskille. On helteinen päivä, ehkä liiankin kuuma. Hän on pukeutunut violettiin kirpparilta löydettyyn hameeseen ja valkoiseen paitaan. Hän katselee jonossa seisoskelevia ihmisiä. Mustatukkainen kikattava tyttö poikaystävänsä kanssa. Noin kymmenvuotias pellavapäinen poika rullaluistimilla. Kaksi pinkkeihin minihameisiin pukeutunutta, ruskettunutta tyttöä. Pikkutyttö, jolla on vaaleat letit miettii juuri minkä makuista jäätelöä ottaisi. Hän valitsee banaani-suklaan ja nuolee sitä tyytyväisen näköisenä. Kiira ei tunne tyttöä, mutta hymyilee tälle. Hän on päättänyt aamulla, että hymyilee päivän aikana kaikille vastaantulijoille jakaakseen hyvää mieltään kaikkialle.

"Hei, mitäs sulle?" jäätelönmyyjä kysyy. Kiira havahtuu hätkähtäen mietteistään. Hän huomaa äkkiä olevansa ainoa jonossa. Kiira tähyilee ympärilleen. Puistossa olevalla lavalla on meneillään taikurishow, jonne kaikki muut jonottajat ilmeisesti katosivat. Jäätelönmyyjä on nuori, suurinpiirtein Kiiran ikäinen. Hänellä on pisamaiset kasvot ja siniset silmät. Hän katsoo Kiiraa huvittuneena ja toistaa kysymyksensä. "Lakritsi-kirsikka", Kiira vastaa kirkkain silmin. "Anteeks, mutta sellasta makua ei valitettavasti ole saatavilla", pisamapoika pahoittelee. "No nyt on. Ei kai liene suuri vaiva sekoittaa kirsikka- ja lakritsajäätelöä keskenään?" Kiira sanoo ja hymyilee kultaisesti. "No mut.." poika aloittaa, mutta ymmärtää ilmeisesti, että Kiiralle on turha sanoa vastaan. Hän pyörittelee nopeasti jäätelöstä pallon ja ojentaa sen Kiiralle. Punaisen kirsikkajäätelön seassa erottuu mustia lakritsijuovia. "Kiitos", Kiira sanoo. Pisamanaama vain tuijottaa häntä virnistäen. "Mitä sä vielä odotat? Ei sun tarvii maksaa mitään." Kiira hymyilee tyytyväisenä ja vippaa pojalle kahden euron kolikon. Sitten hän lähtee kotiin päin ja tuntee selässään, miten poika katsoo.

~~

On syysaamu. Pikku Kiiran on määrä aloittaa ekaluokka. Hän istuu murheellisena aamiaispöydässä ja syö appelsiinia. Äiti tiskaa vieressä astioita ja hyräilee tuttua sävelmää."Äiti.." Kiira aloittaa. "Niin?" "Miksi et voi tulla minun mukaan kouluun?" Äiti huokaisee ja pyyhkii kätensä essuun. Hän istahtaa Kiiran viereen ja laskee kätensä tämän olkapäälle. "Voi pikku Kiiruska.. Onhan sinulla vanha tuttu Emmi siellä kaverinasi. Ja kuule, saat varmasti paljon uusia kavereita koulusta", äiti lohduttaa hymyillen. "Oletko äiti ihan varma?" Kiira kysyy epäuskoisena. "Olen olen. Älä huoli kulta", äiti vakuuttaa ja rutistaa Kiiraa. Sitten hän pukee Kiiralle sadeasun ja auttaa repun selkään. Äiti halaa Kiiraa ja vilkuttaa tälle ikkunasta, mutta Kiira ei enää näe.

"Mene pois siitä! Me halutaan olla kolmistaan", Jenna tiuskaisee ja Emmi ja Laura katsovat Kiiraa vihaisesti. Kiira katsoo Emmiä avuttomana. "Mutta Emppu.. Etkö sä.. Etkö sä halua leikkiä mun kanssa kiviperheellä?" hän änkyttää. "Kuule Kiira. Mä en aio enää leikkiä millään kiviperheellä. Enkä varsinkaan sun kanssa. Mulla on uusia kavereita", Emmi sanoo ja lähtee pois Jennan ja Lauran kanssa käsikynkkää. Kiira jää hämillään seisomaan keskelle koulun pihaa, yksin, keltaisissa sadevaatteissaan.

~~

Kotona äiti on ovella vastassa. "Missä sä oikein olet ollut Kiira? Voit arvata kuinka mä huolestuin kun heräsin eikä sua ollut missään!" Äiti on kietonut pyyhkeen ympärilleen. Hänen vaaleat hiuksensa on koottu vettä valuvaksi nutturaksi päälaelle. Äidin otsalle on kohonnut ryppyjä. Kiira voi vain arvata; tämä on taas niitä päiviä, kun äidillä on hermot kireällä migreenin takia. Kiira avaa suunsa vastatakseen, mutta sulkee sen sitten. Hän potkii kengät jaloistaan ja menee huoneeseensa kuuntelemaan musiikkia. Hän heittäytyy sängylleen ja antaa musiikin viedä. Äiti laulaa olohuoneessa kilpaa radion kanssa, eikä Kiira saa otetta omasta musiikistaan.
Niinpä hän nousee ylös, sammuttaa stereonsa ja ottaa maalaustelineensä esiin komerosta. Hän asettaa sen keskelle huonettaan, kaivaa hiilikynänsä ja säämiskän lipaston laatikosta ja alkaa hahmotella ihmistä valkoiselle paperille.

~~

Koulun jälkeen Kiira menee huoneeseensa ja ottaa kiviperheen repustaan. Kiviperheeseen kuuluvat äitikivi, isäkivi ja neljä lapsikiveä. Kiira katselee niitä ja muistelee kesäistä iltaa kaksi vuotta sitten. Hän oli yötä Emmin vanhempien kesämökillä, joka sijaitsi järvenrannalla. Kiira ja Emmi löysivät rannasta kauniita, pyöreitä kiviä ja maalasivat niille silmät, nenät ja suut. He liimasivat niihin pörrökangasta hiuksiksi ja kankaanpalasia vaatteiksi ja keksivät jokaiselle kivelle nimen ja luonteen, mistä ne pitivät ja mistä eivät. Kiiran kivet olivat äitikivi ja kaksi lapsikiveä, loput omisti Emmi. Sen kesän jälkeen tytöt eivät ole muilla leikkineetkään kuin kiviperheellä, he eivät ole leikkineet muiden kuin toistensa kanssa.
Nyt kaikki näyttää kuitenkin muuttuneen. Kiiran mahassa velloo ja kun äiti kysyy, miten koulussa meni, hän ei vastaa.
Illalla äiti tarjoaa kirsikkapiirasta, ja Kiira syö ja syö kunnes oksentaa. Äiti on huolissaan ja vie Kiiran heti vuoteeseen nukkumaan. Nukkumattia unihiekkapusseineen ei näy, vaikka Kiira kuinka yrittää ummistaa silmänsä pahalta maailmalta, vaikka hän kuinka lujasti rutistaa vanhaa nallea sylissään.

~~

Digitaalikello näyttää kahtatoista, kun Kiira vihdoin saa hiilipiirroksen valmiiksi. Hän ottaa sen maalaustelineestä ja menee näyttämään äidille. Äiti istuu parvekkeella ja polttaa tupakkaa. Hän katsoo kadun toisella puolella olevaa puistoa ja hönkii savuja viilenevään kesäyöhön. Kiira katsoo äidin väsyneitä kasvoja, luhistuvaa olemusta, vaaleata sykeröä niskassa. Äiti ei tunnu huomaavan Kiiraa, joten tämä asettaa kuvan hiljaa parvekkeen valkoiselle muovipöydälle ja menee sisälle nukkumaan.
Tällä kertaa Nukkumatti saapuu paljon nopeammin, kuin tuona onnettomana yönä yhdeksän vuotta sitten. Äiti hiipii huoneeseen Kiiran nukkuessa. Hän laskee varovasti hiilipiirroksen kirjoituspöydälle. Väsyneen näköinen nuori nainen istuu puistossa kirsikkapuun alla pieni tyttö sylissään ja hymyilee kaihoisasti. Piirros on melkein kokonaan hiilentumma, vain pienen puun kirsikat ovat kirkkaanpunaiset. Äiti vilkaisee kuvaa vielä kerran, ennen kuin menee hiljaa silittämään nukkuvan tyttärensä hiuksia. Kiira hymyilee unissaan ja kääntää kylkeä.
Pienen kaksion tupakantunkkaisen parvekkeen kaiteelle lennähtää lumivalkoinen kaaliperhonen.

Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran

Olet todella viisas, elät vain hetken verran

 

Seisoessaan lumen peittämällä haudalla hän viimein ymmärsi.

Sinä hetkenä hän käsitti ensimmäistä kertaa, ettei Mikael tulisi enää koskaan takaisin.

Pimeä maailma oli vienyt ainoan tärkeän asian hänen elämästään.

Mikään ei enää merkinnyt mitään, kaikki oli turhaa,

musta, hyinen vesi velloi hänen sisällään.

 

Vaikka hän oli koko ajan tiennyt, ettei saisi pitää Mikaelia kauaa lähellään,

että joutuisi luopumaan rakkaimmastaan pian.

Mutta hän sulki sen mielestään ja keskittyi vain rakastamaan.

Maailma on hirvittävän epäreilu, sen hän oli saanut kuulla moneen kertaan.

Ja vasta nyt hän pystyi todella käsittämään, mitä se tarkoitti.

 

Me pystyisimme toisillemme ihmeen tekemään,

jos sinä pystyt niin kuin minä pystyn näkemään

 

Hän ei ikinä, ikinä unohtaisi,

kuinka Mikael oli jotain niin uskomattoman kaunista tuona yönä.

Silkkiset hiukset, hoikka vartalo, kosteat lanteet,

Mikaelin pehmeät huulet hänen omillaan.

 

Mikään muu ei tuntunut miltään, mitään muuta ei ollut.

Vain he kaksi torjuvaa ulkomaailmaa vastaan

ja sanoinkuvaamaton hyvänolon tunne.

 

Kun hän näki ensimmäistä kertaa unta pojasta

ja heräsi lakanat märkinä

hän häpesi itseään, pelkäsi.

Mutta hän tiesi sisimmässään, ettei se ole väärin.

Se on vain jotain käsittämättömän kaunista.

 

He tapasivat toisensa kunnolla ensimmäisen kerran lokakuussa.

Silloin oli kylmää, he seisoivat kaatosateessa koulun pihassa.

Aiemmin he olivat vain tyytyneet haaveilemaan toisistaan kaukaa.

 

Minä tarttuisin sinuun kysymättä, minä pelkäisi sinussa en olla

Minä tarttuisin sinuun kysymättä, minä pelkäisi sinussa en olla

 

Kummatkin olivat ujoja ja niin kauhean yksinäisiä,

kaipasivat toisen hellää kosketusta.

Hän värisi, huulet sinersivät.

Mikael katsoi häntä ja hymyili.

 

Kietoi hänet lämpimään syleilyynsä, suojeli kaikelta.

Antoi takkinsa ja suudelman hänen sinisille huulilleen.

Antoi itsensä kokonaan hänen omistukseensa.

 

Oli niin kaunis, ja älykkäämpi kuin kukaan.

Todella, todella kaunis.

Ja nyt Mikaelia ei enää ollut.

 

Niin hän itki, itki, ja kyyneleet kuolivat mustalle marmorille.

Tahtoisin lentää kuin tulikärpäset
Silloin kun tunnen itseni hyvin, hyvin pieneksi
ja minuun sattuu.
Tahtoisin lentää kauas punaiseen
sinne missä kukaan ei satuta toista
Olla hetken piilossa.
Voi kuinka tahtoisinkaan
osata lentää niin kuin
pienet tulikärpäset heikoilla siivillään,
joiden loiste pian sammuu.