Kiira
istuu puiston penkillä isän sylissä ja parkuu. Polvessa on iso naarmu,
josta vuotaa verta. Kiira on kaatunut pyörällä. Hän ajoi ensimmäistä
kertaa ilman apupyöriä. "Isä, lupasit etten kaadu!" Kiira kiljuu. "Nyt
mä kaaduin ja se on sun vika!" Isä lohduttaa pikku tyttöään. Hän
pyyhkii Kiiran kyyneleet ja tarjoaa kirsikoita. "Ota tästä ja maista,
niin tulet taas hyvälle tuulelle", isä vakuuttaa hymyillen. Kiira
ojentaa kätensä ja laittaa punaisen marjan suuhunsa. "Hyi! Hirveen
pahaa", Kiira puuskahtaa ja pyyhkii kirsikkakätensä isän valkoiseen
paitaan. Isä ei suutu, hymyilee vain. Hän keinuttaa Kiiraa hiljaa
sylissään ja Kiira painaa itkuiset kasvonsa isän paitaa vasten. Näin on
hyvä olla, nuuhkia puiston vastaleikatun nurmen tuoksua ja katsoa, kun
kaaliperhonen lehahtaa isän olkapäälle.
Kotona äiti näkee isän
tahriintuneen paidan ja suuttuu. "Uusi paita, että sun kanssas Kiira!"
äiti huokaa. Hän tukistaa Kiiraa kipeästi ja käskee tämän omaan
huoneeseensa miettimään tekosiaan. Äidin otsa on rypyillä ja katse
väsynyt. Kiira tottelee ja menee yläkertaan pää painuksissa. Hän
lukitsee huoneensa oven ja päättää jäädä sinne loppuiäkseen. "Ehkä äiti
tulee surulliseksi ja päästää mut pois sitten kun mä olen ainakin
kakskyt", Kiira juttelee nallelleen ja painaa sitä nenästä. "Harmi
ettet sä voi puhua."
~~
Nyt
Kiira on jo iso tyttö, melkein kuusitoista vuotta. Hän osaa jo ajaa
pyörällä kaatumatta ja kirsikat ovat hänen suurinta herkkuaan. Isä ja
äiti ovat eronneet aika päiviä sitten, nykyään Kiira asuu äidin kanssa
pienessä kaksiossa. Äiti ei anna hänen enää tavata isää ollenkaan.
Kerran Kiira näki isän kaupungilla jonkun punapään kanssa ja vilkutti
heille, mutta isä ei edes huomannut omaa tyttöään saati sitten
vilkuttanut takaisin.
Kiira on tutussa puistossa jonottamassa
jäätelökioskille. On helteinen päivä, ehkä liiankin kuuma. Hän on
pukeutunut violettiin kirpparilta löydettyyn hameeseen ja valkoiseen
paitaan. Hän katselee jonossa seisoskelevia ihmisiä. Mustatukkainen
kikattava tyttö poikaystävänsä kanssa. Noin kymmenvuotias pellavapäinen
poika rullaluistimilla. Kaksi pinkkeihin minihameisiin pukeutunutta,
ruskettunutta tyttöä. Pikkutyttö, jolla on vaaleat letit miettii juuri
minkä makuista jäätelöä ottaisi. Hän valitsee banaani-suklaan ja nuolee
sitä tyytyväisen näköisenä. Kiira ei tunne tyttöä, mutta hymyilee
tälle. Hän on päättänyt aamulla, että hymyilee päivän aikana kaikille
vastaantulijoille jakaakseen hyvää mieltään kaikkialle.
"Hei,
mitäs sulle?" jäätelönmyyjä kysyy. Kiira havahtuu hätkähtäen
mietteistään. Hän huomaa äkkiä olevansa ainoa jonossa. Kiira tähyilee
ympärilleen. Puistossa olevalla lavalla on meneillään taikurishow,
jonne kaikki muut jonottajat ilmeisesti katosivat. Jäätelönmyyjä on
nuori, suurinpiirtein Kiiran ikäinen. Hänellä on pisamaiset kasvot ja
siniset silmät. Hän katsoo Kiiraa huvittuneena ja toistaa kysymyksensä.
"Lakritsi-kirsikka", Kiira vastaa kirkkain silmin. "Anteeks, mutta
sellasta makua ei valitettavasti ole saatavilla", pisamapoika
pahoittelee. "No nyt on. Ei kai liene suuri vaiva sekoittaa kirsikka-
ja lakritsajäätelöä keskenään?" Kiira sanoo ja hymyilee kultaisesti.
"No mut.." poika aloittaa, mutta ymmärtää ilmeisesti, että Kiiralle on
turha sanoa vastaan. Hän pyörittelee nopeasti jäätelöstä pallon ja
ojentaa sen Kiiralle. Punaisen kirsikkajäätelön seassa erottuu mustia
lakritsijuovia. "Kiitos", Kiira sanoo. Pisamanaama vain tuijottaa häntä
virnistäen. "Mitä sä vielä odotat? Ei sun tarvii maksaa mitään." Kiira
hymyilee tyytyväisenä ja vippaa pojalle kahden euron kolikon. Sitten
hän lähtee kotiin päin ja tuntee selässään, miten poika katsoo.
~~
On
syysaamu. Pikku Kiiran on määrä aloittaa ekaluokka. Hän istuu
murheellisena aamiaispöydässä ja syö appelsiinia. Äiti tiskaa vieressä
astioita ja hyräilee tuttua sävelmää."Äiti.." Kiira aloittaa. "Niin?"
"Miksi et voi tulla minun mukaan kouluun?" Äiti huokaisee ja pyyhkii
kätensä essuun. Hän istahtaa Kiiran viereen ja laskee kätensä tämän
olkapäälle. "Voi pikku Kiiruska.. Onhan sinulla vanha tuttu Emmi siellä
kaverinasi. Ja kuule, saat varmasti paljon uusia kavereita koulusta",
äiti lohduttaa hymyillen. "Oletko äiti ihan varma?" Kiira kysyy
epäuskoisena. "Olen olen. Älä huoli kulta", äiti vakuuttaa ja rutistaa
Kiiraa. Sitten hän pukee Kiiralle sadeasun ja auttaa repun selkään.
Äiti halaa Kiiraa ja vilkuttaa tälle ikkunasta, mutta Kiira ei enää näe.
"Mene
pois siitä! Me halutaan olla kolmistaan", Jenna tiuskaisee ja Emmi ja
Laura katsovat Kiiraa vihaisesti. Kiira katsoo Emmiä avuttomana. "Mutta
Emppu.. Etkö sä.. Etkö sä halua leikkiä mun kanssa kiviperheellä?" hän
änkyttää. "Kuule Kiira. Mä en aio enää leikkiä millään kiviperheellä.
Enkä varsinkaan sun kanssa. Mulla on uusia kavereita", Emmi sanoo ja
lähtee pois Jennan ja Lauran kanssa käsikynkkää. Kiira jää hämillään
seisomaan keskelle koulun pihaa, yksin, keltaisissa sadevaatteissaan.
~~
Kotona
äiti on ovella vastassa. "Missä sä oikein olet ollut Kiira? Voit arvata
kuinka mä huolestuin kun heräsin eikä sua ollut missään!" Äiti on
kietonut pyyhkeen ympärilleen. Hänen vaaleat hiuksensa on koottu vettä
valuvaksi nutturaksi päälaelle. Äidin otsalle on kohonnut ryppyjä.
Kiira voi vain arvata; tämä on taas niitä päiviä, kun äidillä on hermot
kireällä migreenin takia. Kiira avaa suunsa vastatakseen, mutta sulkee
sen sitten. Hän potkii kengät jaloistaan ja menee huoneeseensa
kuuntelemaan musiikkia. Hän heittäytyy sängylleen ja antaa musiikin
viedä. Äiti laulaa olohuoneessa kilpaa radion kanssa, eikä Kiira saa
otetta omasta musiikistaan.
Niinpä hän nousee ylös, sammuttaa
stereonsa ja ottaa maalaustelineensä esiin komerosta. Hän asettaa sen
keskelle huonettaan, kaivaa hiilikynänsä ja säämiskän lipaston
laatikosta ja alkaa hahmotella ihmistä valkoiselle paperille.
~~
Koulun
jälkeen Kiira menee huoneeseensa ja ottaa kiviperheen repustaan.
Kiviperheeseen kuuluvat äitikivi, isäkivi ja neljä lapsikiveä. Kiira
katselee niitä ja muistelee kesäistä iltaa kaksi vuotta sitten. Hän oli
yötä Emmin vanhempien kesämökillä, joka sijaitsi järvenrannalla. Kiira
ja Emmi löysivät rannasta kauniita, pyöreitä kiviä ja maalasivat niille
silmät, nenät ja suut. He liimasivat niihin pörrökangasta hiuksiksi ja
kankaanpalasia vaatteiksi ja keksivät jokaiselle kivelle nimen ja
luonteen, mistä ne pitivät ja mistä eivät. Kiiran kivet olivat äitikivi
ja kaksi lapsikiveä, loput omisti Emmi. Sen kesän jälkeen tytöt eivät
ole muilla leikkineetkään kuin kiviperheellä, he eivät ole leikkineet
muiden kuin toistensa kanssa.
Nyt kaikki näyttää kuitenkin muuttuneen. Kiiran mahassa velloo ja kun äiti kysyy, miten koulussa meni, hän ei vastaa.
Illalla
äiti tarjoaa kirsikkapiirasta, ja Kiira syö ja syö kunnes oksentaa.
Äiti on huolissaan ja vie Kiiran heti vuoteeseen nukkumaan. Nukkumattia
unihiekkapusseineen ei näy, vaikka Kiira kuinka yrittää ummistaa
silmänsä pahalta maailmalta, vaikka hän kuinka lujasti rutistaa vanhaa
nallea sylissään.
~~
Digitaalikello
näyttää kahtatoista, kun Kiira vihdoin saa hiilipiirroksen valmiiksi.
Hän ottaa sen maalaustelineestä ja menee näyttämään äidille. Äiti istuu
parvekkeella ja polttaa tupakkaa. Hän katsoo kadun toisella puolella
olevaa puistoa ja hönkii savuja viilenevään kesäyöhön. Kiira katsoo
äidin väsyneitä kasvoja, luhistuvaa olemusta, vaaleata sykeröä
niskassa. Äiti ei tunnu huomaavan Kiiraa, joten tämä asettaa kuvan
hiljaa parvekkeen valkoiselle muovipöydälle ja menee sisälle nukkumaan.
Tällä kertaa Nukkumatti saapuu paljon nopeammin, kuin tuona
onnettomana yönä yhdeksän vuotta sitten. Äiti hiipii huoneeseen Kiiran
nukkuessa. Hän laskee varovasti hiilipiirroksen kirjoituspöydälle.
Väsyneen näköinen nuori nainen istuu puistossa kirsikkapuun alla pieni
tyttö sylissään ja hymyilee kaihoisasti. Piirros on melkein kokonaan
hiilentumma, vain pienen puun kirsikat ovat kirkkaanpunaiset. Äiti
vilkaisee kuvaa vielä kerran, ennen kuin menee hiljaa silittämään
nukkuvan tyttärensä hiuksia. Kiira hymyilee unissaan ja kääntää kylkeä.
Pienen kaksion tupakantunkkaisen parvekkeen kaiteelle lennähtää lumivalkoinen kaaliperhonen.
perjantai, 15. kesäkuu 2007
Kommentit