Kiira istuu puiston penkillä isän sylissä ja parkuu. Polvessa on iso naarmu, josta vuotaa verta. Kiira on kaatunut pyörällä. Hän ajoi ensimmäistä kertaa ilman apupyöriä. "Isä, lupasit etten kaadu!" Kiira kiljuu. "Nyt mä kaaduin ja se on sun vika!" Isä lohduttaa pikku tyttöään. Hän pyyhkii Kiiran kyyneleet ja tarjoaa kirsikoita. "Ota tästä ja maista, niin tulet taas hyvälle tuulelle", isä vakuuttaa hymyillen. Kiira ojentaa kätensä ja laittaa punaisen marjan suuhunsa. "Hyi! Hirveen pahaa", Kiira puuskahtaa ja pyyhkii kirsikkakätensä isän valkoiseen paitaan. Isä ei suutu, hymyilee vain. Hän keinuttaa Kiiraa hiljaa sylissään ja Kiira painaa itkuiset kasvonsa isän paitaa vasten. Näin on hyvä olla, nuuhkia puiston vastaleikatun nurmen tuoksua ja katsoa, kun kaaliperhonen lehahtaa isän olkapäälle.

Kotona äiti näkee isän tahriintuneen paidan ja suuttuu. "Uusi paita, että sun kanssas Kiira!" äiti huokaa. Hän tukistaa Kiiraa kipeästi ja käskee tämän omaan huoneeseensa miettimään tekosiaan. Äidin otsa on rypyillä ja katse väsynyt. Kiira tottelee ja menee yläkertaan pää painuksissa. Hän lukitsee huoneensa oven ja päättää jäädä sinne loppuiäkseen. "Ehkä äiti tulee surulliseksi ja päästää mut pois sitten kun mä olen ainakin kakskyt", Kiira juttelee nallelleen ja painaa sitä nenästä. "Harmi ettet sä voi puhua."


~~

Nyt Kiira on jo iso tyttö, melkein kuusitoista vuotta. Hän osaa jo ajaa pyörällä kaatumatta ja kirsikat ovat hänen suurinta herkkuaan. Isä ja äiti ovat eronneet aika päiviä sitten, nykyään Kiira asuu äidin kanssa pienessä kaksiossa. Äiti ei anna hänen enää tavata isää ollenkaan. Kerran Kiira näki isän kaupungilla jonkun punapään kanssa ja vilkutti heille, mutta isä ei edes huomannut omaa tyttöään saati sitten vilkuttanut takaisin.

Kiira on tutussa puistossa jonottamassa jäätelökioskille. On helteinen päivä, ehkä liiankin kuuma. Hän on pukeutunut violettiin kirpparilta löydettyyn hameeseen ja valkoiseen paitaan. Hän katselee jonossa seisoskelevia ihmisiä. Mustatukkainen kikattava tyttö poikaystävänsä kanssa. Noin kymmenvuotias pellavapäinen poika rullaluistimilla. Kaksi pinkkeihin minihameisiin pukeutunutta, ruskettunutta tyttöä. Pikkutyttö, jolla on vaaleat letit miettii juuri minkä makuista jäätelöä ottaisi. Hän valitsee banaani-suklaan ja nuolee sitä tyytyväisen näköisenä. Kiira ei tunne tyttöä, mutta hymyilee tälle. Hän on päättänyt aamulla, että hymyilee päivän aikana kaikille vastaantulijoille jakaakseen hyvää mieltään kaikkialle.

"Hei, mitäs sulle?" jäätelönmyyjä kysyy. Kiira havahtuu hätkähtäen mietteistään. Hän huomaa äkkiä olevansa ainoa jonossa. Kiira tähyilee ympärilleen. Puistossa olevalla lavalla on meneillään taikurishow, jonne kaikki muut jonottajat ilmeisesti katosivat. Jäätelönmyyjä on nuori, suurinpiirtein Kiiran ikäinen. Hänellä on pisamaiset kasvot ja siniset silmät. Hän katsoo Kiiraa huvittuneena ja toistaa kysymyksensä. "Lakritsi-kirsikka", Kiira vastaa kirkkain silmin. "Anteeks, mutta sellasta makua ei valitettavasti ole saatavilla", pisamapoika pahoittelee. "No nyt on. Ei kai liene suuri vaiva sekoittaa kirsikka- ja lakritsajäätelöä keskenään?" Kiira sanoo ja hymyilee kultaisesti. "No mut.." poika aloittaa, mutta ymmärtää ilmeisesti, että Kiiralle on turha sanoa vastaan. Hän pyörittelee nopeasti jäätelöstä pallon ja ojentaa sen Kiiralle. Punaisen kirsikkajäätelön seassa erottuu mustia lakritsijuovia. "Kiitos", Kiira sanoo. Pisamanaama vain tuijottaa häntä virnistäen. "Mitä sä vielä odotat? Ei sun tarvii maksaa mitään." Kiira hymyilee tyytyväisenä ja vippaa pojalle kahden euron kolikon. Sitten hän lähtee kotiin päin ja tuntee selässään, miten poika katsoo.

~~

On syysaamu. Pikku Kiiran on määrä aloittaa ekaluokka. Hän istuu murheellisena aamiaispöydässä ja syö appelsiinia. Äiti tiskaa vieressä astioita ja hyräilee tuttua sävelmää."Äiti.." Kiira aloittaa. "Niin?" "Miksi et voi tulla minun mukaan kouluun?" Äiti huokaisee ja pyyhkii kätensä essuun. Hän istahtaa Kiiran viereen ja laskee kätensä tämän olkapäälle. "Voi pikku Kiiruska.. Onhan sinulla vanha tuttu Emmi siellä kaverinasi. Ja kuule, saat varmasti paljon uusia kavereita koulusta", äiti lohduttaa hymyillen. "Oletko äiti ihan varma?" Kiira kysyy epäuskoisena. "Olen olen. Älä huoli kulta", äiti vakuuttaa ja rutistaa Kiiraa. Sitten hän pukee Kiiralle sadeasun ja auttaa repun selkään. Äiti halaa Kiiraa ja vilkuttaa tälle ikkunasta, mutta Kiira ei enää näe.

"Mene pois siitä! Me halutaan olla kolmistaan", Jenna tiuskaisee ja Emmi ja Laura katsovat Kiiraa vihaisesti. Kiira katsoo Emmiä avuttomana. "Mutta Emppu.. Etkö sä.. Etkö sä halua leikkiä mun kanssa kiviperheellä?" hän änkyttää. "Kuule Kiira. Mä en aio enää leikkiä millään kiviperheellä. Enkä varsinkaan sun kanssa. Mulla on uusia kavereita", Emmi sanoo ja lähtee pois Jennan ja Lauran kanssa käsikynkkää. Kiira jää hämillään seisomaan keskelle koulun pihaa, yksin, keltaisissa sadevaatteissaan.

~~

Kotona äiti on ovella vastassa. "Missä sä oikein olet ollut Kiira? Voit arvata kuinka mä huolestuin kun heräsin eikä sua ollut missään!" Äiti on kietonut pyyhkeen ympärilleen. Hänen vaaleat hiuksensa on koottu vettä valuvaksi nutturaksi päälaelle. Äidin otsalle on kohonnut ryppyjä. Kiira voi vain arvata; tämä on taas niitä päiviä, kun äidillä on hermot kireällä migreenin takia. Kiira avaa suunsa vastatakseen, mutta sulkee sen sitten. Hän potkii kengät jaloistaan ja menee huoneeseensa kuuntelemaan musiikkia. Hän heittäytyy sängylleen ja antaa musiikin viedä. Äiti laulaa olohuoneessa kilpaa radion kanssa, eikä Kiira saa otetta omasta musiikistaan.
Niinpä hän nousee ylös, sammuttaa stereonsa ja ottaa maalaustelineensä esiin komerosta. Hän asettaa sen keskelle huonettaan, kaivaa hiilikynänsä ja säämiskän lipaston laatikosta ja alkaa hahmotella ihmistä valkoiselle paperille.

~~

Koulun jälkeen Kiira menee huoneeseensa ja ottaa kiviperheen repustaan. Kiviperheeseen kuuluvat äitikivi, isäkivi ja neljä lapsikiveä. Kiira katselee niitä ja muistelee kesäistä iltaa kaksi vuotta sitten. Hän oli yötä Emmin vanhempien kesämökillä, joka sijaitsi järvenrannalla. Kiira ja Emmi löysivät rannasta kauniita, pyöreitä kiviä ja maalasivat niille silmät, nenät ja suut. He liimasivat niihin pörrökangasta hiuksiksi ja kankaanpalasia vaatteiksi ja keksivät jokaiselle kivelle nimen ja luonteen, mistä ne pitivät ja mistä eivät. Kiiran kivet olivat äitikivi ja kaksi lapsikiveä, loput omisti Emmi. Sen kesän jälkeen tytöt eivät ole muilla leikkineetkään kuin kiviperheellä, he eivät ole leikkineet muiden kuin toistensa kanssa.
Nyt kaikki näyttää kuitenkin muuttuneen. Kiiran mahassa velloo ja kun äiti kysyy, miten koulussa meni, hän ei vastaa.
Illalla äiti tarjoaa kirsikkapiirasta, ja Kiira syö ja syö kunnes oksentaa. Äiti on huolissaan ja vie Kiiran heti vuoteeseen nukkumaan. Nukkumattia unihiekkapusseineen ei näy, vaikka Kiira kuinka yrittää ummistaa silmänsä pahalta maailmalta, vaikka hän kuinka lujasti rutistaa vanhaa nallea sylissään.

~~

Digitaalikello näyttää kahtatoista, kun Kiira vihdoin saa hiilipiirroksen valmiiksi. Hän ottaa sen maalaustelineestä ja menee näyttämään äidille. Äiti istuu parvekkeella ja polttaa tupakkaa. Hän katsoo kadun toisella puolella olevaa puistoa ja hönkii savuja viilenevään kesäyöhön. Kiira katsoo äidin väsyneitä kasvoja, luhistuvaa olemusta, vaaleata sykeröä niskassa. Äiti ei tunnu huomaavan Kiiraa, joten tämä asettaa kuvan hiljaa parvekkeen valkoiselle muovipöydälle ja menee sisälle nukkumaan.
Tällä kertaa Nukkumatti saapuu paljon nopeammin, kuin tuona onnettomana yönä yhdeksän vuotta sitten. Äiti hiipii huoneeseen Kiiran nukkuessa. Hän laskee varovasti hiilipiirroksen kirjoituspöydälle. Väsyneen näköinen nuori nainen istuu puistossa kirsikkapuun alla pieni tyttö sylissään ja hymyilee kaihoisasti. Piirros on melkein kokonaan hiilentumma, vain pienen puun kirsikat ovat kirkkaanpunaiset. Äiti vilkaisee kuvaa vielä kerran, ennen kuin menee hiljaa silittämään nukkuvan tyttärensä hiuksia. Kiira hymyilee unissaan ja kääntää kylkeä.
Pienen kaksion tupakantunkkaisen parvekkeen kaiteelle lennähtää lumivalkoinen kaaliperhonen.