Author: Mewinda
Pairing: Remus/Sirius
Genre: Angst, songfic, slash
Summary: Uusi versio vanhasta novellistani, Sirius/Remus -muotoon muokattu. Olisi vielä kolmaskin versio, mutta se spoilaa Deathly Hallowsia, joten en laita sitä tänne. Välissä pätkiä Zen Cafén Todella kauniista. Huom: Spoilaa Harry Potter ja Feeniksin kilta -kirjaa.
Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran
Olet todella viisas, elät vain hetken verran
Seisoessaan lumen peittämällä haudalla Remus viimein ymmärsi.
Sinä hetkenä hän käsitti ensimmäistä kertaa, ettei Sirius tulisi enää koskaan takaisin.
Pimeä maailma oli vienyt ainoan tärkeän asian hänen elämästään.
Mikään ei enää merkinnyt mitään, kaikki oli turhaa,
musta, hyinen vesi velloi hänen sisällään.
Vaikka hän oli koko ajan tiennyt, ettei saisi pitää Siriusta kauaa lähellään,
että joutuisi luopumaan rakkaimmastaan pian.
Mutta hän sulki sen mielestään ja keskittyi vain rakastamaan.
Maailma on hirvittävän epäreilu, sen hän oli saanut kuulla moneen kertaan.
Ja vasta nyt hän pystyi todella käsittämään, mitä se tarkoitti.
Me pystyisimme toisillemme ihmeen tekemään,
jos sinä pystyt niin kuin minä pystyn näkemään
Hän ei ikinä, ikinä unohtaisi,
kuinka Sirius oli jotain niin uskomattoman kaunista tuona yönä vuosia sitten.
Silkkiset hiukset, hoikka vartalo, kosteat lanteet,
Toisen pojan pehmeät huulet hänen omillaan.
Mikään muu ei tuntunut miltään, mitään muuta ei ollut.
Vain he kaksi torjuvaa ulkomaailmaa vastaan
ja sanoinkuvaamaton hyvänolon tunne.
Kun hän näki ensimmäistä kertaa unta Siriuksesta
ja heräsi lakanat märkinä
hän häpesi itseään, pelkäsi.
Mutta hän tiesi sisimmässään, ettei se ole väärin.
Se on vain jotain käsittämättömän kaunista.
He olivat aina pitäneet toisistaan,
enemmänkin kuin vain ystävinä.
Oli vienyt niin kauan aikaa tunnustaa se,
vaikka kosketukset ja katseet vuosien varrella
eivät olleet jättäneet mitään arvailujen varaan.
Minä tarttuisin sinuun kysymättä, minä pelkäisi sinussa en olla
Minä tarttuisin sinuun kysymättä, minä pelkäisi sinussa en olla
Kummatkin olivat pohjimmiltaan samankaltaisia,
kaipasivat toisen hellää kosketusta.
Täyden kuun aikaan hän värisi, huulet sinersivät.
Sirius katsoi häntä ja hymyili.
Kietoi hänet lämpimään syleilyynsä, suojeli kaikelta.
Antoi takkinsa ja suudelman hänen sinisille huulilleen.
Antoi itsensä kokonaan hänen omistukseensa.
Oli niin kaunis, ja älykkäämpi kuin kukaan.
Todella, todella kaunis.
Ja nyt Siriusta ei enää ollut.
Niin hän itki, itki, ja kyyneleet kuolivat mustalle marmorille.
perjantai, 27. heinäkuu 2007
Kommentit